Loppujen lopuksi, kukapa ei joskus elämänsä aikana olisi eksynyt? Lapsena, astuessaan ensimmäistä kertaa uudelle, vielä tuntemattomalle tielle; teininä, kun ensimmäinen tyttö- tai poikaystävä panee poikki; muuttaessa uuteen kaupunginosaan, kaupunkiin tai maahan; rakkaan ihmisen kuollessa... Niin, kukapa meistä ei olisi tuntenut itseään eksyneeksi. Mutta, mikä vielä tärkeämpää, kuka meistä ei olisi uudelleensyntynyt löydettyään uudelleen oikealle tielle, tultuaan pelastetuksi? Ja sillä hetkellä eksynyt ja haaksirikkoutunut kohtaavat toisensa, sillä aina kun ihminen eksyy tai haaksirikkoutuu, ensimmäisenä hänet valtaa nostalgia. Tunne siitä, mitä olisi voinut olla. Sen jälkeen seuraa innostus. Innostus siitä, että on tarjoutunut mahdollisuus tutustua uudelleen itseensä, uusien, lukuisten vielä tuntemattomien mahdollisuuksien edessä. Siispä, niin kuin Paul Gauguin, Descartes, Heidegger ja muut haaksirikkoutuneet ovat kysyneet: Mistä olemme tulleet ja mitä kohti olemme menossa? Minä haluaisin lisäksi kysyä: Missä olemme ja mitä me täällä teemme? Minulle haaksirikko ei koskaan ole ollut valitettava tapahtuma, vaan jotain aivan päinvastaista. Minulle haaksirikko on hetki, jolloin minun on ponnisteltava äärimmilläni, käytettävä sisua ja ojennettava käsivarteni vastaanottaakseni kaikki elämän minulle tarjoamat kokemukset. Työni kertoo omasta haaksirikostani Suomessa. Siitä, kuinka maisemien äärettömyys täyttää mieleni unelmilla ja toiveilla ja ruokkii kiihkeää haluani jatkaa eteenpäin.