David Kozma’ speech at Arkadia’s seminar: IS THE FINNISH ART FIELD DIVERSE, OPEN AND EQUAL?

On 15.1.2019 Arkadia Society of Artists and Parliament Members organized a seminar with Globe Art Point, Culture for All and Centre for Cultural Policy Research Cupore, with the aim of raising debate on the conditions of cultural services and the possibilities of artwork for non-Finnish born artists and artists with disability.

You can find all the information and program in Finnish and English here.

The seminar was held in Finnish and interpreted simultaneously to English and Sign Language to the assistants. You can watch it on Arkadia Seura´s Facebook Page here.

The theatre director, David Kozma, chairman of Globe Art Point, participated in the Seminar with a speech and a discussion, that you can read below in Finnish. You can find more about him on our board page.


Onko suomalainen taidekenttä monimuotoinen ja tasa-arvoinen? David Kozma, 15.01.2019, Pikkuparlamentti.

Hei, olen David Kozma ja olen taiteilija… Anteeksi, maahanmuuttaja. On tärkeää tuoda esille tämä apspekti heti alussa. On vaalivuosi, ja maahanmuuttaja-sana on taas erittäin runsaasti esillä. Palaan tähän vielä myöhemmin. Ensin haluaisin sanoa, että olen kiitollinen, kun saan olla täällä ja puhua yhdenvertaisuudesta kanssanne. Kuitenkin minulla on ristiriitaiset fiilikset nyt, kun seison teidän edessänne. Minun pitäisi olla onnellinen, sillä olen yksi harvinaisista ei-suomalaisista teatterintekijöistä, joka työskentelee taiteilija-apurahalla Suomessa, ja saan projekteihini jonkin verran rahoitusta. En kuitenkaan osaa olla kovin tyytyväinen, koska taidekenttä on kaukana yhdenvertaisesta ja tasa-arvoisesta. Syitä on monia, mutta minä keskityn nyt ulkomaalaistaustaisten näkökulmaan.

Suomi on muuttunut rajusti 2000-luvun alusta lähtien. Ulkomaalaistaustaisten määrä vuonna 2017 oli Tilastokeskuksen mukaan noin 380 000 asukasta koko maassa, kun taas viime syksyn aikana vieraskielisten määrä on ylittänyt 100 000 henkilöä jo pelkästään Helsingissä. Ennusteiden mukaan vuonna 2030 joka viides helsinkiläinen on vieraskielinen, ja vantaalaisista joka kolmas.

Media otsikoi useasti, että Suomi tarvitsee maahanmuuttajia, mutta… Aina on joku MUTTA tämän lauseen perässä. Ja tämä MUTTA kertoo minun mielestäni hyvin paljon sitä, miten maahanmuuttajiin suhtaudutaan.  Maahanmuuttajat nähdään uhkana tai mahdollisuutena, mutta harvoin otetaan huomioon ihmistä, joka on maahanmuuttaja-nimikkeen takana. Tällä hetkellä väestöstä siis 7% on maahanmuuttajataustaisia, ja heillä on perusoikeudet, koska Suomen valtio takaa kansalaisilleen perusoikeudet. Perusoikeuksiin kuuluvat muun muassa taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Näitä ovat esimerkiksi oikeus asuntoon, terveydenhuoltoon, minimitoimeentulon takaavaan tulotasoon, oikeudenmukaisiin työoloihin ja palkkaan sekä vähintään peruskoulutukseen. Myös oikeus päästä osalliseksi tiedosta ja kulttuurista.

Ja nyt pääsemme aika lähelle tämän päivän teemaamme: onko suomalainen taidekenttä monimuotoinen ja tasa-arvoinen? Minun mielestäni on tehtävä vielä paljon työtä, että tämä tavoite saavutetaan. Jos perusoikeudet takaavat sen, että jokaisella kansalaisella on oikeus kulttuuriin, pitäisi taidekentän tekijät ja päättäjät  ottaa huomioon yhteiskunnan monimuotoisuus.

Tällä hetkellä perusoikeus tarkoittaa lähinnä sitä, että maahanmuuttajataustaisilla ihmisillä on oikeus opiskella omaa kieltään jaa harrastaa omaan kulttuuriinsa kuuluvia perinteitä. Tämä on hyvä asia tiettyyn pisteeseen asti. Mutta jos haluamme, että tämä 7% väestöstä pääsee paremmin osaksi tätä yhteiskuntaa, pitää taidelaitosten ohjelmiston muuttua kulttuurisesti ja kielellisesti moninaisemmaksi.

Ja kun puhutaan maahanmuuttajien integroitumisesta, pitää asiaa katsoa muustakin kuin työllistämisen näkökulmasta. Jos tarkastelee, mitä taidekenttä tarjoaa tällä hetkellä, huomaa aika nopeasti, että tarjonta on varsin monokulttuurista. Silloin harvoin, kun taideteoksessa käsitellään jollain tasolla myös maahanmuuttajana olemista, heidät kuvataan useimmiten vahvojen stereotypioiden kautta.

Tarinat, joita suomalaiselle yleisölle kerrotaan, eivät useinkaan kuvasta tämän hetken yhteiskunnan moninaisuutta. Ensinnäkin nämä tarinat ovat enimmäkseen kantaväestön kirjoittamia, jolloin maahanmuuttajat joko puuttuvat niistä kokonaan tai heidän tilanteensa kuvataan kantasuomalaisen näkökulmasta. Toinen ongelma on maahanmuuttajien huonot mahdollisuudet osallistua aktiivisina tekijöinä ja kokijoina suomalaiseen taide- ja kulttuuritoimintaan.

Minulla oli mahdollisuus lukea läpi Cuporen AVAUS – toimijaksi suomalaisella taide- ja kulttuurikentällä kyselyä, ja siellä oleva kommentti jäi mietityttämään minua:

“Nämä kysymykset ovat epärelevantteja umpisuomalaisessa pikkukaupungissa sijaitsevan minimuseon näkökulmasta.”

Suomalaiset haluavat, että maahanmuuttajat integroituvat paremmin yhteiskuntaan. Minä ajattelen, että koko kansa pitäisi integroida paremmin tähän nyky-yhteiskuntaan, joka on moninaisempi ja monimutkaisempi kuin mitä se oli 20 vuotta sitten. Ja uskon, että tässä integroitumistyössä ulkomaalaistaustaisten taiteilijoiden osaaminen  on välttämätön. Mitä enemmän me onnistumme kertomaan suurelle yleisölle tarinoita vuoden 2019 yhteiskunnastamme, sitä nopeammin saavutamme yhteisymmärrystä.

Koko maahanmuutajuuden käsite tuntuu olevan demonisoitu, koska siitä puhutaan vain erikoistilanteissa: jos työttömyysluvut ovat korkeat, jos on tapahtunut rikos, jos joku on avuntarpeessa. Maahanmuuttajataustaisia ihmisiä nähdään pienipalkkaisissa työtehtävissä, mutta harvoin televisioruudussa tai mediassa.

Nämä asiat voivat tuntua epärelevanteilta minimuseon kantasuomalaisen henkilökunnan näkökulmasta. Mutta pikkukaupungin asukkaita ajatellen maahanmuutto on hyvinkin tärkeä kysymys, josta pitäisi käydä laajempaa ja minisävyisempää keskustelua. Jos pikkukaupungin asukkaat muodostavat mielipiteensä maahanmuuttajista vain mediasta saamillaan negatiivisesti värittyneillä tiedoilla, voidaan kuvitella, miten he reagoivat, kun heidän kaupunkiinsa muuttaa ensimmäinen maahanmuuttaja.

Jos haluamme, että taidekenttä muuttuisi tasa-arvoisemmaksi ja monimuotoisemmaksi, meidän on alettava kertoa tarinoita todellisesta nyky-yhteiskunnasta, joka on monikielinen, monikulttuurinen ja täynnä erilaisia ihmiskohtaloita.

Lopuksi mainitsen vielä kyselyn toisen kommentin, joka tiivistää hyvin, mitä meidän pitää tehdä:

“Haluaisin kirjoittaa resurssit, mutta oikeasti kyse on valinnoista.”

Todellisuudessa kyse on siis valinnoista. Haluammeko oikeasti tasa-arvoisemman ja avoimemman taidekentän? Jos haluamme, meidän pitää ryhtyä toimeen, muuten voimme käyttää resurssien puutetta tekosyynä loputtomasti.

Kiitos.